Viiletä osoitteeseen www.evakivela.fi

PARIISIN TÄHTI

Askeleitteni äänet täyttivät avaran salin. Jokainen silmäpari oli kiinnittynyt minuun, illan tähteen. Sipsutin ylpeänä lavan päästä toiseen, poseerasin. Tiesin näyttäväni upealta. Päälläni oli tyköistuva, selästä avonainen kireä toppi ja valkoiset, armeijahenkiset ja roikkuvat housut. Kävelin pois lavalta jättäen jälkeeni haltioituneen yleisön.

Lavan takana oli aina samanlainen kiire. Emma Shaplin, jonka jokainen lavan takana tunsi, muttei kukaan sen etupuolella, hätisteli seuraavaa mallia lavalle minun jälkeeni samalla kiristäen jonkun epätoivoisen aloittelevan mallin vyötä. Katsoin halveksivasti kaikkia lavan takana samalla, kun kiirehdin itse vaihtamaan vaatteitani. Seuraavaksi päälläni olisi talven uusinta muotia, muhkea turkis. Katsoin hetken asua ja mietin, että näyttäisin naurettavalta turkiksessa. En laittaisi sitä päälleni.

Emma tuli etsimään minua ja ihmetteli, kun en ollut vieläkään pukeissa. Olin odottanut sitä, joten vastasin hänelle, etten laittaisi sitä naurettavaa kolttua päälleni. Tiesin, että media vetäisi asiasta taas omat johtopäätöksensä. Minä vähät välitin. Emma välitti. Hän haki minulle loppujen lopuksi illan pääasun. Ihastelin asua ylpeänä ja ajattelin, että olisin kiistatta siinä asussa Pariisin tähti.

Kriitikot ja toimittajat, naurettava pohjasakka joille täytyi näyttää iloista naamaa, saisi vihdoinkin miettimisen aihetta ainaisten väitteidensä sijaan. Askeleitteni kopina täytti jo toisen kerran salin. Silmäkulmastani näin median edustajien haukkovan henkeään ja hymyilin yleisölle. Olin itsekin ihastunut asusta. Musta pikkumekko korosti vaaleaa hipiääni, täyteläisiä huuliani, hoikkaa ja pitkää vartaloani sekä kirkkaansinisiä silmiäni.

Kaikista huvittavinta oli, että toimittajat olivat käännyttäneet vanhempani kannalleen ja haastattelivat näitä viikoittain lapsuudestani ja nykyisestä elämästäni. Olin katkaissut välit perheeseeni siskoani lukuun ottamatta. Siskoni oli päättänyt seurata jalanjälkiäni, tosin olin pettynyt, ettei hän halunnut olla tähti. Taka-alalla olemisessa ei ole mitään ajatusta. Vähemmän rahaa, vähemmän kuuluisuutta, vähemmän loistoa.

Poseerasin lavan päässä. Salamavalot räiskyivät ympärilläni. Ajattelin pettyneenä, että tässä tämän illan työ taas oli. Seuraavana iltana olisi taas uusi muotinäytös. Varmistin, ettei nimeni painuisi unholaan. Kävelin vakavana lavan taakse ja näin, kuinka suunnittelija tuli jälkeeni sanomaan yleisölle kiitokset. Joskus minäkin olisin siinä tilanteessa, lupasin itselleni.

Emma halasi minua lavan takan ja kivahdin hänelle, että hän sotkee kampaukseni ja pukuni rypistyy. Kipitin vaihtamaan lempiasuni päälleni Emman hymyillessä surullisesti perääni. Suuret, mustat aurinkolasit, vaaleat farkut ja lämmin villapaita ympäröivät hennon vartaloni ja yritin hiipiä takaoven kautta kotiini kissojeni luo.

Aavistelin, että yritykseni mennä kotiin oli tuomittu epäonnistumaan. Joka ikinen ilta median edustajat ympäröivät minut, mutten jaksanut enää vain välittää asiasta. Kaipasin vain omaa rauhaa, enkä ollut valmistautunut sinä iltana yli kymmenen innokkaan toimittajan ärsyttäviin kysymyksiin. "Mitä mieltä olette viimeisestä muotinäytöksestä? Miksi olette niin laiha? Miksi...? Kysymykset pyörivät ympärilläni ja tunsin yhä kasvavaa pakokauhua. Sähähdin ja kompuroin äkkiä sisälle.

Kuulin oven takaa koputtamista lyyhistyessäni ovea vasten. Murruin ja itkin.

Kirjoitin tämän tekstin alle kahdessakymmennessä minuutissa kotona ennen äidinkielen tuntia, jonne oli kotiläksyksi pitänyt kirjoittaa jotain, joka kuvaa omia kirjoitustaitojaan. En tiedä, mistä teksti tuli niin nopeasti päähäni klo 7-8 rajamailla kauheassa paniikissa 15-vuotiaana. Näin kohta lähemmäs kymmenen vuoden jälkeen tässä näkee valtavasti kehittämisen mahdollisuuksia ja huvittavia sanavalintoja, mutta annettakoon 15-vuotiaalle stressipaniikkihetkelle anteeksi. Silloin oli oleellisempaa, että äidinkielen opettaja tykkäsi.